Pienet peikkohevoset
Islanninhevonen polveutuu viikinkien Islantiin viemistä pienistä, mutta erittäin vahvoista ja varmajalkaisista hevosista. Rotu on pysynyt satujen saarella puhtaana yli tuhat vuotta. Tämän päivän islanninhevonen on monikäyttöinen ja ihastuttava ratsu. Sen erityinen vahvuus on töltti, jossa ratsastaja istuu erityisen mukavasti. Osalla islanninhevosista on luonnostaan myös viides "vaihde" eli liitopassi, jota kutsutaan askellajikilpailuiden kuninkuuslajiksi. Askellajien määrästä riippuen puhutaan neli- ja viisikäyntihevosista. Pienet "peikkohevoset" ovat vuosisatojen aikana sopeutuneet Islannin karuihin olosuhteisiin. Ne pärjäävätkin asianmukaisesti rakennetussa pihatossa ympäri vuoden. Talveksi islanninhevoset kasvattavat itselleen tiheän ja paksun karvapeitteen, jonka alla ne tarkenevat hyvin kolmenkymmenen asteen pakkasessakin. Hikimärkä issikka tarvitsee toki lämmittävän loimen selkäänsä siinä, missä muutkin hevoset. Islannissa ja usein Suomessakin islanninhevoset saavat kasvaa varsa-aikansa vapaina suurissa laumoissa. Lauman vanhemmat jäsenet opettavat niille sosiaalisen hierarkian ja laumaelämän pelisäännöt. Tästä syystä islanninhevoset ovat tavallisesti erittäin helppoja käsitellä ja kunnioittavat ihmistä kaikissa tilanteissa. Laumariippuvaista islanninhevosta ei saisi koskaan pitää yksinään, tallin ainoana hevosena. Suomessa islanninhevoset mielletään usein ensisijaisesti maastoratsuiksi. Metsässä ne toki ovatkin omassa elementissään. Kokeneelle ratsastajalle avautuu kuitenkin loputtoman kiinnostava maailma, kun ratsastuksessa aletaan hioa askellajien puhtautta ja töltin laatua. Kesäkaudella ympäri Suomea järjestetään islanninhevosten omia askellajikilpailuja. Niiden lisäksi issikoilla on tietysti mahdollista kilpailla myös tavallisessa este- ja kouluratsastuksessa sekä lännen- ja matkaratsastuksessa. Mikään ei estä totuttamasta islanninhevosta myös vetämään kärryjä. Askellajien avaimia Avut, joilla hevosta pyydetään siirtymään tölttiin, saattavat vaihdella tilanne- ja hevoskohtaisesti. Pääperiaatteena on saada hevonen kantamaan itseään käynnissä niin, että se ottaa enemmän painoa takaosalleen ja lyhentää samalla hieman käyntiaskeltaan. Hevosen muotoa "kohotetaan" puolipidättein ja samalla sitä pyydetään pohjeavuin liikkumaan reippaammin ja energisemmin eteenpäin. Osa islanninhevosista ylläpitää töltin myös hyvin kevyellä ohjastuntumalla - toiset taas tarvitsevat enemmän tukea ohjista. Kummassakin tapauksessa laadukas töltti lähtee hevosen takaosan aktiivisesta työskentelystä. Tölttiä ratsastetaan siis ensisijaisesti pohkeella ja istunnalla, ei ohjista vetämällä. Ratsastaja istuu töltissä tavallisesti perusistunnassa ja auttaa hevosta säilyttämään tasapainonsa ylläpitämällä riittävän jäntevyyden keskivartalonsa "lihaskorsetissa". Puhtaassa töltissä hevosen jalat astuvat maahan tasaisin väliajoin: oikea takajalka - oikea etujalka - vasen takajalka - vasen etujalka. Parhaimmillaan hevonen ikään kuin tanssii töltissä eteenpäin ratsastajan istuessa mukavasti satulassa. Töltin ei-toivottuja tahtivirheitä ovat possupassi, passitahtinen töltti, ravitahtinen töltti, rullaus ja vikslaus. Possupassi tai passitahtinen töltti vaaputtaa ratsastajaa sivulta toiselle. Ravitahtinen töltti pompottaa ylös-alas. Hevosen rullatessa jommallakummalla lavallaan tuntuu siltä kuin se pyrkisi laukalle. Virheelliseen liikkumiseen saattaa olla tilanteesta riippuen useita eri syitä: eteenpäinpyrkimyksen puute, jäykkyys, vinous, huono tasapaino tai lihaskunto, kipu, ratsastajan apujen virheellisyys tai väärä ajoitus tai hevosen vähäinen taipumus pyydettyyn askellajiin. Töltin tahtia pyritään puhdistamaan muun muassa notkistamalla hevosta kaarevilla urilla, pyytämällä sen takaosaa työskentelemään aktiivisemmin esim. avotaivutuksen tai väistöjen avulla tai ratsastamalla nopeita siirtymisiä askellajista ja temposta toiseen. Apuna voidaan käyttää myös ratsastajan tasapainottavaa istuntaa. Nelikäyntisillä islanninhevosilla on tavallisesti varmat ja selkeät perusaskellajit käynti, ravi ja laukka. Töltin esiin saaminen saattaa sen sijaan vaatia niillä ratsastavalta hieman taitoa ja kokemusta. Viisikäyntihevosten tölttitaipumus on usein vahvempi. Passin lateraalinen liikerata saattaa kuitenkin sekoittaa perusaskellajeja niin, että ravin esille saaminen voi joskus olla vaikeaa ja laukka saattaa olla helposti passitahtista etenkin kentällä ratsastettaessa. Moni viisikäyntihevonen löytää ravin helpommin, jos ratsastaja antaa painonsa pudota syvälle satulaan ja lonkkiensa avautua. Ravissa voidaan myös keventää tai käyttää kolmipisteistuntaa, hevosesta ja tilanteesta riippuen. Liitopassista pääsevät nauttimaan vain kokeneet askellajiratsastajat. Se on erittäin nopean temponsa takia hevoselle melko raskasta. Passia ratsastetaankin yleensä vain lyhyitä pätkiä suoralla uralla. Se nostetaan tavallisesti laukasta hevosen tasapainoa horjuttamalla. Vauhdikkaita passisuorituksia pääsee näkemään kilparadalla. Teksti lainattu Talli Leijonamielestä |
||